Happy new year!

This is what i'm gonna be doing, toivottavasti teillä on yhtä loistavat uudenvuodensuunnitelmat! 

Aivan ihana vuosi takanapäin ja toivottavasti yhtä hulvaton edessä! Heissulivei 2011 ja tervetuloa 2012! 

And now we're waiting for new year!

Mistä on ihanat joulut tehty?? 

Piparkakkujen mausta,

hyasinttien tuoksusta, 

mahdottomasta ylensyönnistä,

makeista suklaakonvehdeista,

kuusen koristelusta,

pehmoisista paketeista, 

rauhallisesta yhdessäolosta,

joululaulujen kuuntelusta,

joulupuuron pureksimisesta,

joulusaunan lämmittämisestä,

hämäristä illoista,

suloisesta kynttilänvalosta,

valkoisesta lumesta,

ja tietysti joulupukista! 

Näin ihanissa tunnelmissa on joulu vietetty ja nyt on hyvä palata takaisin arkeen ja uudenvuoden odotukseen! 

Christmas shopping!

Mä rupean pikkuhiljaa uskomaan siihen että ei tiedä kuinka onnekas on ennen kuin jotakin menettää. Että sitä jotain rupeaa arvostamaan siinä vaiheessa kun sitä ei ole.

Mä olen aina kuulunut niihin ihmisiin jotka valittavat myöhästyneistä busseista, kiristelevät hampaitaan pitkissä jonoissa, katselevat murhaavasti töniviä ihmisiä ja valittavat jos kaikki ei tapahdu juuri sillä silmänräpäyksellä kun itselle sopii.

Mutta mitäs sitten kun busseja ei tarvita koska kaikkialle voi kävellä, kun kaupassa ei sinun lisäksesi ole ristin sielua ja kassajono on olematon. Siinä vaiheessa sitä rupeaa omaksi kauhukseen kaipaamaan ihmisvilinää. Kaipaamaan jonoja, tönimistä, väkijoukossa puikkelehtimisa. Niinpä, sitä rupeaa jopa kaipaamaan Stockmannin happaman näköisiä ruotsia jäkättäviä tätejä (huom! niitä tämä tyttö vihaa yli kaiken koska mä olen ihan vakuuttunut että meidän suomenruotsalaisten huono maine on vain ja ainoastaan niiden aikaansaannosta!)

Vaasaan muutettuani olen huomannut kaipaavani mitä oudoimpia asioita kuten jääkylmässä ilmassa värjöttelyä kun se bussi ei ota tullakseen. Autojen ääntä ja ihmisvilinää jossa sitä on vuosien varrella oppinut kulkemaan patentoidun kyynärpäätaktiikan turvin. Puikkelehtimista josta on tullut turhaa koska jokaisella ihmisellä on ainakin metri liikkumatilaa joka suuntaan. Pikkuhiljaa, sitä rupeaa kaipaamaan kosketusta, toisiin törmäilyä, anteeksipyytelemistä ja sitä vuorovaikutusta joka aiheutuu väentungoksessa.

Ja voi että sitä onnen määrää kun hissi viimein nousee Kluuvin parkkihallista ja sitä pääsee taas vetämään keskustan pakokaasuista ilmaa keuhkoihinsa. Sitä riemua kun saa kulkea Aleksanterinkadun valojen loisteessa, tiellä joka, naurettavaa kyllä, on lämmitetty jotta Fifin on mukavampi tassutella omistajan rinnalla. Sitä lämpöä joka leviää sydämestä sormenpäihin kun avaa Fazerin leipomon oven ja saa mussuttaa äidin kanssa ylihinnoiteltuja mutta ah-niin ihania leivoksia isän piikkiin. Ja sitä pakahduttavaa rakkautta joka melkein salpaa hengityksen kun Stockmannin hajuvesiosasto sekä ihmisvilinä vihdoin avautuu edessäsi!

Onnen hurmasta voipuneena sitä on pakko vain olla hetki, nauttia äänistä, valoista, ihmisistä ja tunnelmasta jota on kaivannut taas vuoden. Shoppailu onnistuu paljon mukavammin tässä sokerihumalaa muistuttavassa tilassa jossa jokainen ärsyttävä asia tuntuu kotoisalta, ihanalta. Sitä on kiitollinen jonossa ohittelevalle mummolle, maailman hitaimmalle kahvinmyyjälle sekä oudoille asioille joita ennen on vihannut.

Niinpä, who knew?  

I believe love actually is.... all around!

When is it okay to say I love you? Näin syvällisiä päädyin pohdiskelemaan kun oma rakas joululeffaa katsoessa täräytti kysymyksen: Koska kuuluu sanoa ”minä rakastan sinua”? Siinä hetkessä taisin vastata että silloin kun ”mä tykkään susta” ei enää riitä, mutta myöhemmin asia jäi muhimaan johonkin tuonne aivojen syvimpiin syövereihin kunnes se taas pompahti pintaan tänään junassa "Love actually"a katsoessa. 

”Minä rakastan sinua” on jos mahdollista vielä voimakkaampi ilmaisu kuin englanninkielinen ”I love you”. Kaikki sanovat niin varmasti joskus, kyllä rakastuin palavasti kenkiini ensisilmäyksellä ja rakastan sitä ihanaa ihmistä joka palautti laukkuni kaupan infoon, mutta kuinka moni tarkoittaakaan sitä oikeasti?

Those three words

...are said too much...

...and not enough...

Is that so? And what is love, really? Onko se vain se maaginen asia joka tuntuu vatsanpohjassa, tuo punan poskille ja valaisee olemuksemme päälaelta sormenpäihin asti, vai onko se jotain paljon arkisempaa jota löytyy jokaisen ympäriltä missä ikinä olemmekaan?

I believe in both. Tahdon uskoa siihen että rakkauden voi löytää, tai oikeastaan tahdon uskoa että rakkaus löytää jokaisen. Tahdon uskoa että jokainen voi katsoa toisen ihmisen silmiin ja nähdä niissä kaiken sen rakkauden jonka tulee ikinä tarvitsemaan. Tahdon uskoa onnellisiin loppuihin ja siihen että joskus rakkaus kahden ihmisen välillä vain syttyy ja palaa elämän loppuun asti. Ja tahdon uskoa että kun itse löydän tuon rakkauden muistan kertoa siitä, joka päivä, vaikka se olisikin maailman itsestäänselvin asia.

Still, I also wanna believe in ordinary love. The kind of love you feel when someone does something nice for you. Tai kun löydät juuri ne etsimäsi korkeakorkoiset juhlakengät. Arkipäiväinen rakkaus on hetkellinen onnen tunne, täydellisen onnen tunne, joka täyttää kehon kun joku asia menee juuri toivomallamme tavalla. Joskus sitä täytyy vain rakastaa maailmaa itseään.

And so, täytyy minun olla samaa mieltä Snow Patrolin kanssa. Nuo kolme sanaa sanotaan varmasti liian harvoin. Kahden ihmisen välinen rakkaus muuttuu niin arkipäiväiseksi että unohdetaan miten tärkeää onkaan kertoa että rakastaa toista. Sitä pitää rakkautta itsestäänselvyytenä. Ja toisaalta sitä sanoo ehkä liian usein rakastavansa jotain mistä oikeasti vain pitää erittäin paljon, niin että sanat ”minä rakastan sinua” lopulta menettävät merkityksensä.

Still, I think we should say them too much, rather than keep them to ourselves. Cause in the end, you always wanna put out love in the universe!  

Linnanjuhlat

Linnanjuhlien pukukaartia täytyy tietysti joka vuosi päästä äidin kanssa seuraamaan, yleensä julmat kommentit olohuoneessa lennellen. 

Tänä vuonna jouduin seuraamaan juhlia ypöyksin (okei, oikeasti seurassa oli ainakin 15 muuta ihmistä mutta niitä kiinnosti epäolennaiset asiat kuten toisten kanssa jutteleminen...) ja niinpä sain sitten tekstailla äidille hirveimpien luomuksien kohdalla. 

Oikeasti olin tosin aika yllättynyt tämän vuoden puvuista koska onnistujia ja melkein-onnistujia oli enempi kuin edellisvuosina. Tai ainakin minun mielestäni. Pari tätiä oli tietysti vetäissyt päälleen mekon joka sopisi paremmin 40 vuotta nuoremmalle mallille ja allit heiluen siinä sitten käteltiin presidenttiä mutta ylipäänsä mekot aiheuttivat vähemmän yökkimisrefleksejä kuin yleensä. 

Onnistujiakin oli melko suuri katras joista omat lempparini olivat Satu Taiveaho, Mirella Koullias ja Jenni Vartiainen. 

Vaikka kaikki ovat sitä mieltä että tuo Vartiaisen puku oli kaunein tykkäsin itse enempi tuosta paljettisesta luomuksesta. Oli siron kantajansa päällä aivan uskomattoman nätti ja mielestäni vielä kauniimpi telkkarissa kuin kuvissa. Myös tuo Koulliaksen puku oli mielestäni elegantti kaikessa yksinkertaisuudessaan, ehkä hivenen tylsähkö tuo kokomusta kokonaisuus mutta yksinkertainen on kaunista. Enkä voi sanoa etteikö tuo oranssi unelma sopisi Jenni Vartiaisen päälle ja varsinkin tuohon isoon nutturaan tykästyin aivan tajuttomasti. 

Kaiken kaikkiaan löytyi pukuja joka lähtöön ja hauskaa oli! Pitäisi varmaan ponnahtaa julkisuuteen ihan vaan että saisi pukeutua päiväksi prinsessamekkoon eikö vaan tytöt?