Mä rupean pikkuhiljaa uskomaan siihen että ei tiedä kuinka onnekas on ennen kuin jotakin menettää. Että sitä jotain rupeaa arvostamaan siinä vaiheessa kun sitä ei ole.
Mä olen aina kuulunut niihin ihmisiin jotka valittavat myöhästyneistä busseista, kiristelevät hampaitaan pitkissä jonoissa, katselevat murhaavasti töniviä ihmisiä ja valittavat jos kaikki ei tapahdu juuri sillä silmänräpäyksellä kun itselle sopii.
Mutta mitäs sitten kun busseja ei tarvita koska kaikkialle voi kävellä, kun kaupassa ei sinun lisäksesi ole ristin sielua ja kassajono on olematon. Siinä vaiheessa sitä rupeaa omaksi kauhukseen kaipaamaan ihmisvilinää. Kaipaamaan jonoja, tönimistä, väkijoukossa puikkelehtimisa. Niinpä, sitä rupeaa jopa kaipaamaan Stockmannin happaman näköisiä ruotsia jäkättäviä tätejä (huom! niitä tämä tyttö vihaa yli kaiken koska mä olen ihan vakuuttunut että meidän suomenruotsalaisten huono maine on vain ja ainoastaan niiden aikaansaannosta!)
Vaasaan muutettuani olen huomannut kaipaavani mitä oudoimpia asioita kuten jääkylmässä ilmassa värjöttelyä kun se bussi ei ota tullakseen. Autojen ääntä ja ihmisvilinää jossa sitä on vuosien varrella oppinut kulkemaan patentoidun kyynärpäätaktiikan turvin. Puikkelehtimista josta on tullut turhaa koska jokaisella ihmisellä on ainakin metri liikkumatilaa joka suuntaan. Pikkuhiljaa, sitä rupeaa kaipaamaan kosketusta, toisiin törmäilyä, anteeksipyytelemistä ja sitä vuorovaikutusta joka aiheutuu väentungoksessa.
Ja voi että sitä onnen määrää kun hissi viimein nousee Kluuvin parkkihallista ja sitä pääsee taas vetämään keskustan pakokaasuista ilmaa keuhkoihinsa. Sitä riemua kun saa kulkea Aleksanterinkadun valojen loisteessa, tiellä joka, naurettavaa kyllä, on lämmitetty jotta Fifin on mukavampi tassutella omistajan rinnalla. Sitä lämpöä joka leviää sydämestä sormenpäihin kun avaa Fazerin leipomon oven ja saa mussuttaa äidin kanssa ylihinnoiteltuja mutta ah-niin ihania leivoksia isän piikkiin. Ja sitä pakahduttavaa rakkautta joka melkein salpaa hengityksen kun Stockmannin hajuvesiosasto sekä ihmisvilinä vihdoin avautuu edessäsi!
Onnen hurmasta voipuneena sitä on pakko vain olla hetki, nauttia äänistä, valoista, ihmisistä ja tunnelmasta jota on kaivannut taas vuoden. Shoppailu onnistuu paljon mukavammin tässä sokerihumalaa muistuttavassa tilassa jossa jokainen ärsyttävä asia tuntuu kotoisalta, ihanalta. Sitä on kiitollinen jonossa ohittelevalle mummolle, maailman hitaimmalle kahvinmyyjälle sekä oudoille asioille joita ennen on vihannut.
Niinpä, who knew?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti