"Työkaverilla (19/20-vee nainen) on suuret säästöt kun vanhemmat on säästäneet kaikki lapsilisärahat sun muut ja antaneet ne hälle. Meillä niillä ostettiin perheelle ruokaa ja vaatteita..."
Tällaisia kommentteja bongailin tänään yhdeltä keskustelupalstalta ja täytyy sanoa että jotenkin tällaiset kommentit saava minut näkemään punaista. En vaan voi ymmärtää miten se muka on sulta pois jos jonkun muun vanhemmat auttaa ekonomisesti. Ei se oma tilanne siitä mihinkään muutu vaikka kaikki kaverit ja tutut joutuisi kituuttamaan samalla tavalla.
Jotenkin ketuttaa että se katkeruus ja kateus paistaa niin selvästi läpi noista yllämainituista kommenteista. Miksi, oi miksi kaikesta pitää olla niin tajuttoman kateellinen. Joo, ottaisin koska vaan M:n vyötärön, H:n aivot, Paris Hiltonin omaisuuden ja Jack Sparrown charmin mutta niitä ei vaan mulle ole suotu, joten olen todennut että onneksi minulla on kaksi ihanaa kaveria, saan seurata Paris Hiltonin huvittavaa elämää telkkarista ja nauttia Jack Sparrown charmista elokuvateattereissa!
Luulen että useimmat ystävyyssuhteet nopeasti ajautuu karille jos kaverit on koko ajan kateellisia siitä mitä toisella on ja katkerasti yleensä vielä heittävät piikkejä siitä. Itse olen nimittäin tämän saanut kokea juuri tuon vanhempien maksamiskysymyksen takia. Muistan varsinkin yläasteella kun ilmoitin onnellisena että lähdetään äidin kanssa shoppailemaan kuinka muutama kaveri heitti mukamas leikillään että "minä en ainakaan ole hemmoteltu kakara ja saa kaikkea sormia näpsäyttämällä" ja saatoin oikein kuvitella miten he hiljaa lisäsivät perään fraasin "toisin kuin eräät"
Muistan kuinka monta kertaa jouduin piilottelemaan uusia ostoksia ja leimaamaan ne "vanhoiksi rytkyiksi" etten saisi kuulla taas vanhaa "isi maksaa kaiken pikkuprinsessalleen" lausahdusta. Harmitti kun oli oikeasti tosi onnellinen ja iloinen jostain uudesta löydöstä mutta sitä ei saanut hehkuttaa, edes ihan vähäsen, koska silloin oli koppava ja itserakas ääliö.
Vaikka tekstistä voisi toisin kuvitella en kuitenkaan ikinä kokenut olevani koulukiusattu, minua vain harmitti kun sain kuulla snobi-kommentteja, varsinkin kun olin ainoa meidän luokalta joka siinä vaiheessa kävi itsekin töissä koulun ohella. Ensin tallilla ja sitten HopLop-nimisessä sisäseikkailupuistossa.
Noh, onneksi olen sentään viisastunut tuosta päivästä enkä enää ikinä rupeaisi heittelemään suustani valkoisia valheita jonkun omistamani vaatekappaleen hankkimisesta siksi että toisille tulisi parempi mieli. Mielestäni on ihanaa että vanhempani haluavat minua rahallisesti auttaa enkä aio avusta kieltäytyä vain siksi että voisin oikeasti sanoa "ansainneeni kaiken itse!". Suoraan sanottuna mielestäni kituuttaa sitä ehtii myöhemminkin ja jos joku haluaa tarjota minulle mahdollisuuden vähän nauttia elämästä aion minä sen ottaa hymyssä suin vastaan ja kiittää kauniisti.
Tosta saa nyt sen kuvan että kävelen ympäriinsä rahoja esitellen mutta eihän se asia niinkään ole. En varsinaisesti esittele tavaroita mutta enää en myöskään jätä vastaamatta jos joku kysyy. Vanhempani sekä isovanhempani ovat tehneet päätöksen sijoittaa minuun rahaa vaikka jo täysi-ikäinen olenkin ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Se on mahdollistanut minulle melko huolettoman arjen senkin jälkeen kun muutin kotonta pois ja tiedän että näitä vuosia en tule koskaan unohtamaan!
Onneksi siellä keskustelupalstalla näytti liikkuvan ihan fiksujakin yksilöitä kuten tämä:
"Miksi ihmeessä sellainen voi ärsyttää jotain, jos vanhemmat maksaa??? En käsitä. MINNE vanhempien sitten kuuluisi rahansa laittaa???
Lapsille ne rahat lopulta kuitenkin jää, joten onko tuo kateutta vai miksi useita kyrsii se, jos vanhemmat auttavat aikuisia lapsiaan??
Äiti sanoo aina, että heidän perheensä oli köyhä eikä hän saanut kotoa juuri mitään (paljon lapsia, ei resursseja), joten hän haluaa nyt auttaa meitä (minua ja veljeäni) sen minkä pystyy."
Joten pliiis ihmiset, yrittäkää olla iloisia niiden kavereiden puolesta joilla jotain kivaa on. Kannattaa vaikka ajatella että hei, minulla ei ehkä ole uutta plasmatelkkaria mutta mullapa on maailman pisimmät ripset, kauniinsiniset silmät ja sellainen ilopa pursuava olemus että tulevaisuudessa työhaastattelut tulee olemaan lasten leikkiä! Mä oikeasti uskon siihen että kaverisuhteet toimii kaikista parhaiten kun toisissa näkee ne parhaat puolet sen sijaan että aina täytyy olla kateellinen ja katkera kun kaverilla on jotain mitä itsellä ei ole. Rakastetaan toisiamme ja itseämme just sellaisina kuin ollaan niin arki sujuu paljon onnellisemmin!
Yök, ku musta tuli kliseinen mutta mä taidan ihan aikuisten oikeasti uskoa tohon, eli ollaan kaikki kavereita jookos, kuin ananas ja kookos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti